torstai 29. syyskuuta 2011

Syksyn MonroeCupin rungot 1


MONROECUP SYKSY -11, 1. KIERROS 14.9. (max. 42 pt.)

Perustrivia:

1.Miltä paikkakunnalta alkaa Joe Wrightin ohjaama uutuusleffa Hanna? (1 pt.)
- Kuusamosta
2. Mikä luku yhdistää zombeja, Heath Ledgeriä ja Sandra Bullock-elokuvaa? (1 pt.)
- 28 (28 päivää/viikkoa myöhemmin; kuolema 28-vuotiaana; 28 päivää)
3. Ketkä neljä istuivat Peter von Baghin vieraina aamukeskusteluissa tämän vuoden Sodankylän festareilla? (4 pt.)
- Michael Chapman, Atom Egoyan, Souleymane Cissé ja Apitchatpong Weerasethakul
4.
Mikä oli Tom Cruisen ja Nicole Kidmanin esittämän avioparin sukunimi Eyes Wide Shutissa - nimi oli johdettu eräästä supertähdestä. (1 pt.)
- Harford
5. Ketkä kaksi ovat esittäneet valkokankaalla Rooster Cogburniä? (2 pt.)
- John Wayne, Jeff Bridges

A vai B?
Joukkueet vastaavat joka kohdassa jompaan kumpaan kysymykseen. A on pisteen arvoinen, B kahden.

6. A) Mikä on historian kallein esikoisohjaus, vuodelta 2006? (1 pt.) B) Kuka sen ohjasi? (2 pt.)
- A) Mission Impossible 3 B) J.J. Abrams (150 milj. doll.)

7. A) Mikä on Austin Powersin keskimmäinen nimi? B) Entä mikä on Homer Simpsonin?
- A) Danger B) Jay
8. A) Mikä oli Mike Leigh'n esikoisohjaus? B) Minä vuonna se ilmestyi?
- A) Ilottomat hetket/Bleak Moments B) 1971
9. A) Mikä oli Steven Spielbergin esikoisohjaus? B) Kenen esikoinen oli Element of Crime?
- A) Sugarland Express B) Lars von Trier
10. A) Mikä on Terrence Malickin uusin ohjaus? B) Mikä on Béla Tarrin uusin ohjaus?
- A) The Tree of Life B) A Torinói ló/The Turin Horse/Torinon hevonen

Vihjeet:

11. Mikä elokuva?
4 pt. Se oli Clint Eastwodin isoin 60-luvun menestys ja MGM:n isoin hitti vuonna 1968.
2 pt. Clint lähettää siinä ajasta ikuisuuteen enemmän väkeä kuin missään toisessa elokuvassaan. Natseja niittaantuu 30-40.
1 pt. Käsikirjoituksen laati Alistair MacLean, toista pääosaa esiti Richard Burton ja alkukielinen nimi on napattu Shakespearelta.
- Kotkat kuuntelevat/Where Eagles Dare

12. Mikä harrastus ja ammatti?
4 pt. Tämän harrastuksen nimeä kantava näyttelijä on tuttu mm. elokuvista Road Trip ja Hustle & Flow: jälkimmäisessä Terrence Howardin roolihahmolla on sama nimi.
2 pt. Tämä harrastus on tuttu myös Disturbian, Eagle Eyen ja I Am Number Fourin ohjaajan nimestä.
1 pt. Se on It's All Gone Pete Tongin päähenkilön ammatti.
- DJ
13. Kuka näyttelijä?
4 pt. Hän esitti kertojaa vuoden -93 hitissä Elossa!
2 pt. Hän esitti Clintin jahtaamaa murhaajaa elokuvassa Tulilinjalla.
1 pt. John Cusack ryömi hänen päänsä sisään Charlie Kaufmanin tarinassa.
- John Malkovich

Videonäytteet (max. 11 pt.)

14. Kuka ohjasi? Kuka esitti miespääosan? Mikä elokuva? (3 pt.)
Michael Curtiz; Errol Flynn; Captain Blood – Kapteeni Blood
15. Kuka ohjasi ja mikä elokuva on kyseessä? (2 pt.)
- D.A. Pennebaker, Don´t Look Back/Älä katso taaksesi
16. Mikä elokuva ja kuka kuluvana vuonna 81 vuotta täyttävä ohjaaja on elokuvan ohjannut? (2 pt.)
- Film socialisme, Jean-Luc Godard
17. Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)
- Animal House - Delta-jengi ; John Landis
18. Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)
-Neil Young: Heart of Gold; Jonathan Demme

Drive - b-leffan paluu

R&A:n mainingeissa

Ei.

Tästä ei tule hyvää artikkelia, tunnen sen jo aloittaessani.

Vika on siinä, etteivät ajatusteni päällimmäiset, aktiivisimmat kerrokset askaroi itse puheena olevan elokuvan parissa, vaan tässä toisarvoisessa kysymyksessä: miksi Nicolas Winding Refn palkittiin keväällä Cannesin parhaana ohjaajana tästä Drivesta?

Ei pidä ymmärtää tarkoituksella väärin, en suinkaan lähde mollaamaan Refnin ohjausta. Jos jotakin, niin Drive on hyvin ohjattu lajityyppielokuva. Mutta mitään silmiinpistävän omintakeista siinä ei tapaa paitsi tietysti, jos ei ole nähnyt montaa elokuvaa elämässään. Jos on nuori. 

Robert DeNiron johtama Cannesin jury oli tuskin nuori, ja he ovat taatusti nähneet elokuvia.

(Ei tästä tule mitään.)

Eräs Driven keskushenkilöistä kertoo historiastaan tähän tapaan: "Minä tuotin ennen elokuvia. Nopeata toimintaa, autotakaa-ajoja ja sen sellaista. Joku kriitikko kutsui niitä "eurooppalaisiksi". Minusta ne olivat roskaa." Ironiaa tai ei, Drive viittaa tässä itseensä. Se on pohjimmiltaan tyylitelty b-elokuva ja kioskikirjallisuutta valkokankaalla, kuluneista aineksista kyhätty, mutta itseluottamuksella ja taidolla valmistettu. Tällaiset "pienet" elokuvat ovat aina olleet kuin maan suola elokuvan ystäville.

Nautittavuudestaan huolimatta Drivesta puuttuu kuitenkin lataus, joka on ominainen b-elokuvien aatelille. Siinä ei esimerkiksi ole Vanishing Pointin zeitgeistia, Monte Hellmanin eksistentiaalista pohjaa tai ilmeisimmän esikuvan, Driverin, jäänkylmää melvilleläistä karuutta. Viimeksi mainittu Walter Hillin pääteos tulee Refnin teosta katsoessa aivan erityisesti mieleen. Drive häviää esikuvalleen suunnilleen sen viimeisen r:n verran.

Driven skenaariossa esiintyy pelkkiä perustilanteita ja -hahmoja. Ensimmäinen kohtaus tuntuu melkein luotaantyöntävän kliseiseltä Kuskin selittäessä toimintaperiaatteitaan puhelimitse tulevalle työnantajalleen. Viimeksi tämä nähtiin Transporterissa. Päähenkilö on jälleen yksi antisankari vailla nimeä ja menneisyyttä yksinäisten sielujen miljoonakaupungissa. Kuvioon kuuluu järjestäytynyttä rikollisuutta, kohtalokas keikka, tietysti miljoona dollaria - ja tyttö. Autolla ajoa tarjotaan yllättävän kitsaasti. Eikä kovin paljoa oteta irti myöskään päähenkilön osa-aikatyöstä elokuvien stunt-ajajana.

Kuski on Ryan Goslingin kaltaiselle taiturille helppo pala. Aivan turha tulla selittämään, etteikö rooli olisi ollut Goslingille piece of cake. Näyttelijä tekee keskittynyttä työtä harvasanaisena keskushenkilönä, mutta Lars ja se ainoa oikean kaltaista briljeerausta ei nyt nähdä. Kohtauksissa suloisen Carey Mulliganin kanssa on sähköä, jota muu elokuva olisi kaivannut, eikä Gosling peittele roolin pohjimmaltaan psykopaattisia perusvirityksiä: tapporuma hopeinen skorpionitakki pysyy päällä, roiskui mitä roiskui. Ja kyllähän sitten roiskuukin.

Yksi USA:n rakastetuimmista pitkän linjan koomikoista, Albert Brooks, kääntää kelkkansa ja tekee painokkaasti tarinan isoimman pahiksen. Tämä ei arvattavasti jää amerikkalaisilta kriitikoilta huomaamatta. (Ei tämä nyt vieläkään oikein...)

Mitä persoonallista Refnin harkitussa ohjauksessa on, liittyy hänen musiikin käyttöönsä. Erikoinen syntikkapop liikuttaa assosiaatiot 70-luvulta 80-luvun puolelle. Erityisen tehokkaasti soi Collegen A Real Hero. Jotakin, jokin kohtalokkuuden tunne jää kuitenkin uupumaan. Drive on tyylikkyydestään huolimatta niin ohut ja niin nähty, että sitä ei katso erityisen eläytyen. Kylmimmiksi jäävät tärkeät perhekeskeiset kohtaukset, joissa Kuski kommunikoi naapurin äidin ja tämän pojan kanssa. Jotenkin Drive ei tunnu keskustelevan lainkaan oman aikansa kanssa, ja kenties tämä vaikuttaa sen tunneköyhyyteen. (Mene ja tiedä.)

R&A-katalogissa Drivea verrattiin Driverin lisäksi toiseen kulttiteokseen Elää ja kuolla L.A.:ssa. Drive sijoittuu näiden kahden välimaastoon yhdentekevämpänä kuin Driver, mutta selvästi Friedkinin ohjauksen edelle.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

In your face! Paluu Molotoviin

Monroen Helsingin agentti teki eilen uusintavierailun Kallion Bar Molotovin leffavisaan. Viime viikon kepillä jäätä -kokeilu tuotti kismittävän kakkossijan, joten nyt oli revanssin aika. Edellisviikolla harjoiteltiin, nyt ei annettu enää tuumaakaan periksi - lopputuloksena Lumiere Kokkoset komeili visan ykkössijalla ja siirtyi myös komeasti Cupin johtoon. Taakse jäivät niin Gary Busey, Veijarit kuin Pekko aikamiespojan anustappiaikakin.

Molotovin visa oli vaikuttanut viime viikolla lupaavalta ja uusintakierros vain vankisti käsitystä laadukkaasta tietokilpailusta. Visa on graafisesti huimasti edellä Monroen omaa Cupia, sillä videotykin, grafiikkaohjelman ja pienen kankaan avulla Molotovin visalle on luotu oma ilme, ja he pystyvät myös esittämään videonäytteitä. Eilinen visa liikkui noin 95 %:sti amerikkalaisen elokuvan perinnössä ja erityisen painon saivat genrehelmet ja b-luokan kuriositeetit (esim. "Kuka näytteli Black Belt Jonesissa, Enter The Dragonissa ja Black Samuraissa?") .

Molotovin visan rakenne etenee musanäytteistä kirjallisten, osin kuviin perustuvien kysymysten kautta videoklippeihin, joita oli eilen kahdeksan. Musatärppejä LK:lla oli mm. Charade/Henry Mancini ja Syvän joen banjokohtaus. Ratkaisevassa videonäyteosiossa saimme kiinni mm. Tyttö nimeltä Ceben, Kuningas ja satakielen (tai meidän versiossamme "linnun"), Cinema Paradison sekä ihan hatusta hakemamme Valley Girlsin, vaikka viimeinen s unohtuikin.

Kritiikkiä voi esittää hieman hitaasta tahdista - kysymysten välissä oli turhankin paljon ilmaa. Siten visa venyi kello 20:n alkamisajastaan niin, että oltiin jo vartti vuorokauden 23:nnen tunnin puolella ennen lopettamista. Olisi mukavaa, jos visa päättyisi ennen kymmentä, koska silloin ehtisi istua keskustelemassa joukkuetovereiden kanssa.

Erityistä huomiota visassa kiinnittää - kuten visaisännät sen muotoilivat - se, että se on "erittäin hyvin sponssattu". Palkintoja nimittäin jaetaan runsaasti. Eilen viisi ensimmäistä joukkuetta sai dvd-palkinnon ja vielä heidän lisäkseen "lucky losers" -palkintoina arvottiin Monroen hiljan esittämän The Last Border -elokuvan alkuperäinen juliste sekä Filmihullu-antologian toinen osa. MIKSI viimeksi mainittu oli lohdutuspalkinto, jää mysteeriksi, sillä se oli voittokasan ylivoimaisesti arvokkain tuote. Olin näreissäni, myönnän sen.

Visa veti pienehkön Molotovin tupaten täyteen ja atmosfääri kohosi helteiseksi.

PS. MonroeCupin visarungot ovat tulossa FilmiLiekkiin selvitettyämme eräitä editoriaalisia sudenkuoppia.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Tähän päättyy R&A

Monroe R&A:ssa 2011

Tämä kirppuinen skribentti päättää noin tunnin päästä leffafestarinsa kimki-dukilla. Mitäpä Rakkautta ja Anarkiaa olisi ilman Korean originellia? Kim Ki-Duk on perinyt Beat Takeshin paikan festivaalin ruumiillistumana teoksillaan, joissa todellakin sukellellaan rakkauden ja anarkian risteyskohdassa. On sanalla sanoen täydellistä antaa Kim Ki-Dukin videoteoksen Arirang päättää nämä kekkerit tältä vuodelta. Turhan useinhan R&A:ssa rakkaus tarkoittaa pornoa ja anarkia väkivaltaa, mutta KKD on aito asia.

Arirangin jälkeen - oikeammin sen lisäksi - on vielä monta elokuvaa kirjoitettavana muistiin. Yhdessä tarkasteltuna kaikki viimeisen kymmenen päivää tajuntaa mörssänneet elokuvat muodostavat kokonaisuuden, joka yllättää laadukkuudellaan. Varsinaisia huteja ei tullut vastaan yhtäkään paitsi tylsä Incidies, mutta sekään ei ollut mitenkään turha teos - olisin vain mieluummin nähnyt näytelmän, johon se perustui. Varsinaisia huipputeoksia ei tosin niitäkään ollut montaa: Play ja Once Upon A Time In Anatolia tekivät suurimman vaikutuksen, mutta eivät nekään nousseet muutaman viikon takaisen Torinon hevosen osoittamalle tasolle.

Monet näytöksistä, joihin otin osaa, täyttivät penkkirivit laidasta laitaan. Pienimmän yleisömenestyksen sai kolmetuntinen Bollywood-ihanuus Zindagi na milegi dobara. Mitä luultavimmin kestonsa vuoksi leffa houkutti Maxim 1:een reilun parikymmentä erittäin hyvin viihtynyttä katsojaa.

Kaikkiaan kolme monroelaista osallistui tai yritti osallistua R&A:han. Minä olin heistä ahkerin penkinkuluttaja. Muilla ei ollut vastaavaa onnea. Päivän reissulla ja hyvin rajoitetulla ajalla liikkunut monroelainen ei saanut lippua mihinkään. Toinen, joka talkoili kolme ja puoli päivää, kävi sinä aikana järjestelmällisesti katsomassa tarjonnan kehnoimmat palat Eetusta ja Konnasta sekä Elokuusta alkaen. Hyvää tuulta riitti silti kaikilla.

Nyt on siis vielä Arirang jäljellä ja muutama juttu liukuhihnalla.

Antoisat elokuvajuhlat summa summarum.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Medianeras - ennustusarvio

Monroe R&A:ssa 2011

Noin vuonna 2015 Hollywood tekee Medianerasin uusiksi. Tuottajana toimii Fox Searchlight tai Weinstein Company. Englanninkielinen nimi on Side Walls, jolla sitä levitetään myös muualla maailmassa paitsi Ranskassa (jossa sille annetaan nimeksi Le fabuleux destin du Martin et Marianne). Buenos Aires vaihtuu New Yorkiin tai, jos oikein huonosti käy, Los Angelesiin. Mikäli tuotantokustannukset saadaan painettua tarpeeksi alas, myös San Franciscolla on jännittävän arkkitehtuurinsa takia mahdollisuutensa, etenkin, jos vastaavan tuottajan lähisukulaisia elelee siellä.

Pääosiin Martiniksi ja Marianneksi kiinnitetään Ryan Gosling ja Anne Hathaway. Tai Joseph Gordon-Levitt ja Natalie Portman. Ehkä jopa Ellen Page ja Seth Rogen ovat mahdollisia, jos Judd Apatow kiinnostuu sovituksesta. Tärkeää on tähtien tunnistettavuus avaindemografioissa, mutta lopullisen päätöksen sanelee kirjanpito-osasto. Mainostrailereissa tähdet ovat Academy Award Winnersejä tai Nomineeita. Joka tapauksessa, pääosien esittäjät tekevät osaavan sympaattista ja hauskaa työtä Jason Reitmanin, Marc Forsterin tai ehkä vaihtelua etsivän Gore Verbinskin ohjauksessa.

Kivan musiikin elokuvaan tekee Yo La Tengo.

Side Walls tulee ensi-iltaan elokuussa ja tekee kotimaan markkinoilla prikulleen saman kassatuloksen kuin Little Miss Sunshine.

Side Walls saa lähes kaikissa yhdysvaltalaisissa krittikeissä hyvät arvostelut ja Anne Hathaway/Natalie Portman/Ellen Page saa Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta Naipääosasta Komediassa tai Musikaalissa. Juliste on täynnä lainoja kriitikoilta tyyliin "Absolutely delightful!", "Exhilarating!", "Bittersweet and funny!", "Quirky and original", "The romantic comedy of the year!". Roger Ebert kirjoittaa kolmen ja puolen tähden arviossaan mm. seuraavaa:

"Teatterissa vieressäni oikealla puolella istui noin 25-vuotias opiskelijan oloinen nuorimies ja vasemmalla puolellani suunnilleen saman ikäinen hiljaisella tavalla vaikuttavan kaunis nuorinainen. He molemmat huokailivat ja nauroivat samoissa kohdissa täsmälleen samalla tavalla.

Äkkiä tunsin olevani itse - eläkeikäinen - sivuseinä, joka on laitettu tälle penkille erottamaan toisilleen kuuluvat sielut. Minut valtasi merkillinen tunne salattujen yhteyksien äkillisestä ymmärtämisestä, mikä on ominainen vain onnistuneimpia elokuvia katsoessa.

Sillä siitä Side Wallsissa on kyse, näiden salattujen yhteyksien paljastamisesta, mikä johtaa vähäisempään yksinäisyyteen. Side Walls näyttää meille kaupunkimme seinät ja kuinka tämä kerrosarkkitehtuuri on onnistunut vain rumentamaan maailmaamme samalla eristäen meidät toisistamme yksityisiin lokeroihimme. Varmasti on suuri joukko Martinin ja Mariannen kaltaisia yksinäisiä, jotka puolustautuvat lukkiutumalla asuntoihinsa, missä inhimillinen yhteys on annettu internetin huomaan.

En ole nähnyt alkuperäistä argentiinalaista festivaalisuosikkia, mutta Jason Reitmanin (tmv.) elokuva seisoo tukevasti omilla jaloillaan ---"

Silti Side Walls ei tule koskaan tavoittamaan Gustavo Taretton teoksen tuoreutta, sen äänenpaino tuntuu Medianerasin nähneistä valokopioidulta ja kokonaiskuva falskilta.

Vuonna 2015 Medianerasin voi saada nähtäväkseen Suomessa vain Lontoosta tilatulla dvd:llä, ilman ekstroja.

Monroen Leffavisa, 2/7

Monroe Cup

1. 400 Kekkosta (4+6) 10
2. Lone Iguanas (5+4) 9
3. E. E. Horton (/Jänis Horton) (6+2) 8
4. Kate Beckinsale fans (2+5) 7
5. Savage Streets (4+2) 6
6. Pektoplasma (1+3) 4
7. KVS (2+0) 2
8. Peter Lorren silmät (1+1) 2
9. Harmaa Tampere (1+0) 1
10. Carpe Jugulum (0+1) 1

Monroen Leffavisa, 1/7

Monroe Cup

1. E. E. Horton (6)
2. Lone Iguanas (5)
3. Savage Streets (4)
400 Kekkosta (4)
5. Kate Beckinsale fans (2)
KVS (2)
7. Pektoplasma (1)
8. Peter Lorren silmät (1)
9. Harmaa Tampere (1)

Sijoitus Cupissa. Nimi (pisteet)

Pisteiden lasku

1. sija = 6 pt.
2. sija = 5 pt.
3. sija = 4 pt.
4. sija = 3 pt.
5. sija = 2 pt.
sijat 6-100 = 1 pt.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Proosallista

Monroe R&A:ssa 2011

Monroen päiväkirja, sivu 19

23.9. kello 00.02

Perseeseen sattuu. Se johtuu kahdesta pitkästä ulkomaalaisesta [Mutta tässä kohtaa minun pitää kertoa, että olen koko festivaalien ajan nukkunut satumaisen huonosti. Erikoista tässä on vain se, että en ole juurikaan pilkkinyt näytöksissä. En löydä tälle muuta selitystä kuin että elokuvat ovat olleet kiinnostavia, mikä puolestaan tarkoittaa joko, että festivaali on ollut korkeatasoinen tai olen ollut valinnoissani onnekas. Kun festivaalista on jäljellä enää kolme päivää, huomaan tosin todella raskaiden taide-elokuvien jääneen omassa ohjelmistossani vähiin. Ja jos ei mikään valkokankaalla pidä hereillä, karkkipussien rapistelijoiden möykkääminen taatusti huolehtii valveilla pysymisestä. Mahdollista on, että tilanne tässä suhteessa helpottuu festivaalin loppupäivinä, kun Kinopalatsin porsaskaukalot eivät enää ole käytössä.] draamasta, joiden näyttämöksi oli valittu Kino Engelin ykkössali. Tunnelmallinen elokuvakeidas kaipaisi kipeästi penkkiremonttia, sillä yli kaksituntiset elokuvat tai peräkkäiset leffasessiot tuppaavat käymään tukaliksi.

Jälkimmäinen puheena olevista draamoista saapui Argentiinasta, ja osoittautui mukiinmenevän vetäväksi teesielokuvaksi sikäläisen liikenteen vaatimasta verisestä uhrista: Argentiinan moottoriliikenteessä kuolee vuosittain 8 000 ihmistä ja monin verroin enemmän loukkaantuu. Pablo Traperon ohjaama Carancho lähestyi aihetta näillä tosiasioilla keinottelevien kautta: päähenkilö on lakimies, joka ansaitsee elantonsa hoitamalla onnettomuuksien uhrien korvausjuttuja - ja huijaamalla heiltä leijonanosan. Visuaalisena motiivina toimivat useat pitkät tracking shotit, joista vaikuttavin on elokuvan viimeinen otos. Carancho kannattaa nähdä tämän otoksen sekä karismaattisen pääparin Ricardo Darinin ja Martina Gusmanin takia.

Parasta tehoa Carancholta söi kuitenkin se, että se toimi lämmittelijänä Cannes-voittaja Once Upon A Time In Anatolialle. Nuri Bilge Ceylanin yli kaksi ja puolituntinen teos lämpiää hitaasti (tarpeettomankin hitaasti, sillä elokuvan alkupuolelta minulta jäi jotain havaitsematta pilkkimisen takia), mutta kasvaa vaikuttavuudessa kuin viiva viivalta kehittyvä maalaus.

Once Upon A Time In Anatolia on aika hyvin kirjoitettu. Kuinka hyvin? No, se tuntuu kuin Dürrenmattin ja Camus'n yhdessä kirjoittamalta rikostarinalta. Se tuntuu siis romaanisovitukselta. Mutta toisin kuin kanadalainen, todella näytelmään pohjautuva Incendies, ...Anatolia tuntuu myös elokuvalta eikä hautaudu Incendiesin lailla proosallisuutensa alle. Lopulta ...Anatolia tuntuu fiksun, mutta itsensä hirvittävän vakavasti ottaneen Incendiesin rinnalla ilmavalta. Pienet eleet ja huomiot liittyvät melkein huomaamatta yhteen synnyttäen rikkaan, nautinnollisen kudoksen, jossa kansallinen identiteetti hahmottuu kankaalle yhdessä yksilöllisten identiteettien kanssa.

Turkin monotonisella maaseudulla liikkuva yötä halkovien ajovalojen bolero sopii omalaatuisesti myös road movien lajityppiin. Kerrotaan siitä, miten erästä murhattua etsitään syyllisyytensä tunnustaneen, mutta krapulassa huonosti muistavan surkimuksen opastuksella. Ennen kaikkea kerrotaan asiaa toimittavista, turkkilaista yhteiskuntaa symboloivista virkamiestyypeistä, joista fiksuin on tohtori, joka on kuin astunut suoraan Camus'n Ruton sivuilta valkokankaalle. Pitkä ja verkkainen kertomus on myös puhelias ja, elämän tavoin, aina silloin tällöin hauska.

torstai 22. syyskuuta 2011

Intian, Espanjan ja Kallion kolmiossa

Monroe R&A:ssa 2011

Zindagi na milegi dobara = jotain jotain yhdessä. Sen enempää en ymmärrä näin otsikoidun Bollywood-teoksen nimestä. Ei mitään väliä, ZNMD:stä nauttiakseen ei tarvitse tietää paljon muutakaan. Mikä tuntuu lahjalta: Zoya Akhtarin keveä ja vaivaton ohjaus säästää etenkin väsynyttä katsojaa sekä päänsärkyä aiheuttavalta pohdiskelulta että tuskaantumiselta kehnoon käsityöhön. ZNMD on kolmen tunnin loma syyssateesta huolettomassa uni-Espanjassa.

Siellä elokuvan kolme päähenkilömiestä tekevät road trippiä kaikkien lajin vaatimusten mukaisesti. Matka on mukamas yhden kolmikon jäsenen polttarit. Kohdataan Espanja-kliseitä härkäjuoksuista kauniisiin neitosiin ja välillä sanaillaan nokkelasti tai kuunnellaan musiikkia.

Höttöisen hölmöt Bollywood-leffat toimivat, koska niiden tekijät tietävät, miten eskapismia tehdään. Mumbaista löytyy muun muassa planeetan ammattitaitoisimpia elokuvaajia. Tästä raudanlujasta osaamisesta ZNMD:ssä nähdään osoituksena huikean hyvin toteutettu laskuvarjohyppyjakso. Akhtarin elokuva ei visuaalisesti kohoa silti aivan alan kärkikastiin, koska digitaalisesti toteutettu leikkausvaihe näkyy selvästi kuvanlaadussa.

Eri aikaan toisaalla: Monroen luotain kävi testaamassa leffavisan á la Stadi.

Kallion Bar Molotovissa joka tiistai kello 20 järjestettävä visa osoittautui hyvin hauskaksi ja viihdyttäväksi. Täydeltä vaikuttanut, mutta kuulemma normaaliin nähden puolityhjä visa oli sopivan haastava ja kovatasoinen. Kysymyksissä painottui ehkä erityisesti b-elokuva, laajasti ymmärrettynä: anglosaksiselle elokuvaperinteelle osattiin nauraa salavihkaisesti.

Joukkueemme, Lumiere Kokkoset, ylsi tiukassa kisassa toiseksi, mutta hävisi selvästi kolmella pisteellä Gary Buseylle. No, jos jollekin pitää hävitä...

Mutta ensi viikolla on revanssin paikka.

Kuinka kaatua R&A:ssa

Monroe R&A:ssa 2011

YKSI

Tämä tekniikka on erityisen miellyttävä, koska sitä voi menestyksekkäästi käyttää myös muissa elokuvajuhlissa.

Kaatumisen valmistelu alkaa siten, että roikutaan blogia kirjoittamassa, kunnes näytöksen alkuun on neljä minuuttia. Tässä vaiheessa on tärkeää pitää silmällä kelloa - ajoitus on kaiken A sekä O. Jos esityspaikalle lähtee liian aikaisin, ei kaatumisen vaatima kriittinen paine kasva tarvittaviin mittoihin, ja hanke epäonnistuu. Vielä ikävämpää on, jos liikkeelle lähtö tapahtuu liian myöhään, sillä jos leffan alusta myöhästyy, menettää kaatuminen tarkoituksensa ja koko tapahtuma on pelkästään nolo ilman lieventäviä asianhaaroja.

Siispä: neljä minuuttia.

Nyt seuraa ensiksi liikkumista ryntäys-vaihteella, ja sen jälkeen koreografisesti puutteellista polkemista. Jos punaisia päin pyöräilystä selviää a) hengissä b) sakoitta, parkkeerataan ja lukitaan (!) pyörä teatterin eteen.

Varsinainen kaatuminen suoritetaan siten, että kaikki huomio kiinnitetään teatterin ulko-oveen eikä panna merkille liukasta metalliritilää askelen alla. Vielä kaatuessa voi kerätä tyylipisteitä pitämällä kättä jatkuvasti kurotettuna kohti ovenkahvaa epätoivoa ilmentäen.

Voilá.

KAKSI

Edistyneemmät festarikiertäjät voivat kokeilla välinekaatumista.

Tässä esimerkissä meillä on välineenä jo edellisessä mallissa sivuosaa esittänyt sininen, kotimaassa valmistettu polkupyörä, joka nyt nousee tähtenä parrasvaloihin.

Temppu on itse yksinkertaisuus, ja vaikka kiire auttaa, ei se ole välttämättömyys. Tärkeää on, että matka suuntautuu kohti näytöspaikkaa, ja että matkaa suoritetaan laittomasti raitiovaunukaistalla (remontin tukkiman) jalkakäytävän vieressä. Loput onkin helppo jo arvata. Ei tarvitse muistaa muuta kuin, että siinä vaiheessa, kun tempaistaan eturengas rotvallin yli jalkakäytävän puolelle, annetaan takarenkaan solahtaa nätisti raitiovaunukiskon ja asvaltin väliseen rakoon. Vaikutus on välitön, ja seuraukset riippuvat yllä pidetystä matkavauhdista.

Täydet pisteet saa, jos kykenee molempiin kaatumisiin saman festivaalipäivän aikana.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Lasten leikkejä

Monroe R&A:ssa 2011 (pikaviesti)

Festivaalien alkupäivissä on ollut/oli mukana vahva lapsinäkökulma. Jeg reser alene Norjasta kuvaa yhtä viidestä pahimmasta painajaisesta miehen elämässä: Man som elsket Yngvessä esitelty Jarle (Rolf Kristian Larsen, Norjan vastaus Ryan Goslingille) saa kuulla, että 7 vuoden takaisesta teinikriisikänniepisodista on hänelle periytynyt kouluikäinen tytär. Edeltäjäänsä konservatiivisempi ja pehmeämpi elokuva on yhtä kaikki mukava, koska Stian Kristiansen on lahjakas ja hänen nuoret näyttelijänsä nerokkaita.

Hesher on hevari, joka ilmaantuu 12-vuotiaan TJ:n elämään pahimman kriisin hetkellä äidin kuoltua auto-onnettomuudessa. Tarpeettoman tunteilun söhrimä indie on usein räkätyttävän hauska (se kertoo mm. tähän mennessä festareiden parhaan vitsin) ja dialogi kuulostaa poikkeuksellisen tuoreelta Joseph Gordon-Levittin suussa.


Händelse vid Bank paljastuu Playn nähtyä pelkäksi Ruben Östlundin sormiharjoitelmaksi. Play on sanalla sanoen loistava. Se on mikroskooppisen tarkka kuva labradorin noutajaa muistuttavasta yhteiskunnasta, joka ei pysty käsittelemään omista normeistaan poikkeavia ilmiöitä. Joukko lapsia pystyy pelaamaan tällä puolustuskyvyttömyydellä ilmiömäisesti näytellyssä huipputeoksessa. Saa nähdä, tuleeko festareilla vastaan enää parempaa.

Huomenna: leffavisailemassa Stadissa sekä Kuinka kaadutaan Helsingissä.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Filmifriikki, kirjaimellisesti ottaen

Monroe R&A:ssa 2011

Elokuvan 20 vuotta jatkunut hitaan yhtäkkinen digitalisoituminen on päässyt viimeiseen vaiheeseensa nyt, kun sen kalpea kurotus yltää jo elokuvafestivaaleihinkin. Tampereen elokuvajuhlilla filmi jäi vähemmistöön jo pari kolme vuotta sitten, tänä vuonna R&A:n näytöksistä suurin osa esitetään muuna kuin filminä. Tässä kehityksessä kaikki häviävät paitsi liike-elämä. Eikä jälkimmäisestäkään ole varmuutta virtual fee -skandaalin yhä velloessa.

Enkä vedä näkemyksiäni hatusta ilman empiiristä aineistoa. Aiemmin mainittu Kill List oli digiprojektiona hirveää katseltavaa. Sunnuntaina istuin läpi norjalaisen Jeg reser alenen, joka olikin diginäytös, vaikka katalogi antoi toisin ymmärtää. Sen näytöksen jälkeen hämmästelin, miten festivaali ei selkeästi ilmoita esityskopioiden formaattia. Katsojalla on kyllä oikeus tähän tietoon, kallistuivatpa hänen mielipiteensä asiasta mihin suuntaan tahansa. Pyytämällä sain kyllä tarvitsemani tiedot ilman ongelmia, kiitos vain. Tässä yhteydessä selvisi mm. sellainen hyödyllinen seikka, että Kinopalatsin saleista ainoastaan sali 9:ssä esitetään filmejä.

Jeg reser alene ei ollut aivan yhtä kamalaa saastetta silmille kuin Kill List, jo epäilemättä siitäkin syystä, että se oli alunperinkin ammattitaitoisemmin kuvattu. Kuvanlaatua ei silti voinut luonnehtia kuin huonoksi - kun muistissa oli elävästi edeltäjänsä Man som elsket Yngven filmikopion lämpöisyys, kärsi jatko-osa vertailussa jo esitysolosuhteistakin. Tietenkin olisi pitänyt ymmärtää asiain tola jo etukäteen, sillä Norjan elokuvateatterithan digitalisoitiin kaikki jo viime vuonna.

Hyvä puoli asiassa on se, että valinnan legendaarinen vaikeus helpottui merkittävästi nyt, kun raakkaan ns. DCP:t pois listalta. Poikkeuksen muodostavat dokumenttielokuvat, kuten armottoman hauska Conan O'Brien Can't Stop. Sillä jos dokumenttielokuva heijastaa omaa aikaansa, tuntuu loogiselta, että se myös käyttää niitä välineitä, jotka ovat ajalle ominaisimpia tallentaakseen aitoja paikkoja ja tapahtumia. Tämä ei anna lupaa tehdä huolimatonta työtä - eikä COCS (!) pääse tässä suhteessa pinteestä ilman nuhteluita -, vaan usein vaikeissa fyysisissä olosuhteissa työskenteleville dokumentaristeille laajemmat mahdollisuudet tehdä työtään. Digitalisoituminen on dokumenttipuolella tuottanut fiktiokenttään nähden paljon useammin kiinnostavia tuloksia. Ja silti, minusta olisi hauskaa nähdä diginäkin kuvatut dokumentit filmille printattuina, jolloin niihin tarttuu sävyjä syventävää lämpöä.

COCS (hih hih hii) oli siinäkin mielessä erityistapaus, että se käsitteli miestä, jonka olemme kollektiivisesti tottuneet näkemään televisiossa*. Siksi televisiomainen dokumentti tuntui luonnolliselta katseltavalta. Maailman Conan-hulluimmassa maassa näytös oli totta kai loppuun myyty eikä kenenkään tarvinnut pettyä. Elokuvallisesti Rodman Flenderin ohjauksella ei ollut monia ansioita, mutta muotokuvana armoitetusta viihdyttäjästä se puolustaa hyvinkin olemassaoloaan. Lisäksi se on mielettömän, conanmaisen hauska.

"Here for the first time on this stage, on any stage: The Coquettes! Because this is a tour, we first called them The Tourettes - but they just said 'fuck' a lot."

Elokuva seuraa Conan O'Brienia tämän Legally Prohibited From Being Funny On Television -kiertueella, joka seurasi talk show -isännän saatua potkut NBC:ltä. Vaikka Conan on aina varjellut yksityiselämäänsä julkisuudelta, kiinnostavinta elokuvassa oli Conanin perhe-elämän sijaan hänen työryhmänsä ja työtapojensa seuraaminen. Conan ei ole koskaan vähempää kuin mielenkiintoinen pomo. Arvaamaton. Vaikeaselkoinen. Aina vitsaileva. Ja ennen muuta parrakas!

Kenties lahjakkuutensa ansiosta etuoikeutettu koomikko purkaa vihaansa haastattelijalle, mutta sopii muistaa, että Conan on myös kapitalistimiljonääri, jolle NBC maksoi erorahoja 45 miljoonaa dollaria (summa pitää sisällään korvaukset hänen työryhmälleen). Ehkä Conanin perspektiivi on hieman...erilainen kuin jonkun vähemmän etuoikeutetun, joka EI ole työskennellyt 20 vuotta televisiossa. Toisaalta hänen komiikkansa ei ole jaylenomaista pikkuvitsailua, vaan kokovartalokommentti ajan absurdiudesta ja salavihkainen parodia talk show-isännyysinstituutiosta. Hänellä on enemmän kanttia kritiikilleen kuin muilla kollegoillaan.

Elokuvan nimen voi ymmärtää kahdella tapaa. Joko Conan ei saa lopettaa tai hän ei voi pysähtyä. Molemmat lauseet saavat perustelut muotoa MOT.

*Poikkeuksena cameo Todd Solondzin Storytellingissä.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Rakkautta, anarkiaa ja kuolleita kuvia

Monroe R&A:ssa 2011

Kaksi festivaalipäivää takana, vain yhden elokuvan päänahka vyöllä. Ei ole hyvin alkanut tämän vuoden R&A, ei millään mittareilla. Maailman yleinen nurjuus pyrkii vuorotahtiin rikkomaan polkupyöriä ja estämään laadukkaat yöunet ja niin jää uuden elokuvan parhaimmistoa vauhdilla katsomatta. Tänään on kuitenkin liput norjalaiseen I Travel Aloneen ja ruotsalaiseen Playhin. Ensin mainittu valikoitui, koska ohjaaja Stian Kristiansenin Man som elsket Yngve oli viime vuosikymmenen hauskimpia komedioita. Illan toisen pätkän ohjaus on puolestaan Händelse vid Bank -lyhärillään melkein kaiken mahdollisen viimeisen vuoden aikana voittaneen Ruben Östlundin käsialaa.

Monroen edustus tämän vuoden uuden elokuvan katselmuksessa aloitti festarit brittiläisellä Kill Listillä. Kovasti kohuttu genrekuva ei voittanut ystäviä. Kill List kertoo naturalistisen draaman asussa raadollisen tarinan kahdesta perheellisestä palkkatappajasta. Elokuva pitää sisällään pari gorno-tyylillä toteutettua väkivaltakohtausta, jotka ohjauksen lepsuudesta johtuen saavat korkeintaan hämmästelemään, miten pitkälle trikkikuvaus ja maskeeraus ovat kehittyneet. Tasapainoton elokuva yrittää alkupuolellaan sanoa jotain painokasta niistä valinnoista joihin raa'assa ajassamme kuin väkisin päätyy. Välillä kiinnostavakin ajankuva vesittyy kuitenkin liian elliptisen juonenkuljetuksen jalkoihin, kunnes loppu lässähtää alkeelliseksi mystifioinniksi, kuin köyhän miehen Wicker Maniksi. Loputkin tehosta vei avuton digiprojisointi, joka löi kuvan kalseaksi ja ankeaksi. Päätin, etten mene katsomaan mitään digikopiona esitettäviä näytöksiä. On se käsittämätöntä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan saman hinnan diginäytöksestä kuin filmistäkin, kun laatu on jälkimmäisessä ihan toista luokkaa.

Niin että haistakaa ite enkä varmaan leiki teidän kanssa.

Anita

Harvinainen tilanne: mietin, kuinka suomalainen elokuva päättyy. Vaivasta pääsi nousemalla sängystä, pistämällä lätyn koneeseen ja katsomalla kesken jääneestä kohdasta loppuvartti eteenpäin. Anita vuodelta 1994. Ohjaajana Peter Lindholm. Pääosissa Liisa Mustonen, Taneli Mäkelä ja Pirkka-Pekka Petelius.

Mitä meille tarjoiltiin vuonna 1994? Vääpeli Körmy: Taisteluni - Min Kampp, Uuno Turhapuron veli sekä Pekko ja poika. 1990-luvusta yleensä, Pakanamaan kartan jälkeen ja ennen Studio Julmahuvia, tulee mieleen erilaiset hokemiin perustuvat viihdesarjat sekä edellä mainittu Pekko- ja Körmy-kaanon. Niin paljon näyttelijäntaitojen taantumista, kaikki ne turhaan maksetut palkat...

Pirkka-Pekka Petelius tunnetaan sketsiviihteen puolelta. Häntä on, tai oli, vähän vaikeaa edes kuvitella draamaan tai mihinkään vakavaan. Vuonna 1993 tuli mainio Viihdeohjelma Tukholma, jota seurasi loppuvuodesta vähän väljähtyneempi Salli mun nauraa. Peteliuksen ja Aake Kallialan Pulttiboisin jälkeen hänen ja Mikko Kivisen em. sarjat olivat absurdeine vakiosketseineen (minimalistista asumista roskalaatikossa ja puhelinkopissa, asuntoesittely 2h + keittiö + kk, studioisäntä Hans Kompis) olivat hyvin eri raiteella. (Tai no, Pulttibois oli hyvä omalla tavallaan. Youtubessa laajasti esiintyvä autonkorjaaja-sketsi, jossa toinen joutuu aina tapaturman uhriksi toisen huolimattomuuden takia, on kaikessa yksinkertaisuudessaan riemastuttavaa.) Harmi, että sarjat jäivät lyhyiksi. Loppua kohti paukut oli lopussa, mutta irtiotto yksinkertaisesta yhden hahmon ja helposti muistettavan repliikin konseptista oli osoitus, että osataan täällä tehdä jos halutaan.

No, Kummeli ja Manitbois painuivat tajuntaan hyökyaallon lailla, henkeä pidätellen jäätiin odottelemaan uutta kehitysastetta. Sitä ei tullut, vain Vintiöt. Sketsiviihde oli tavallaan jo saavuttanut laki- tai kyllästymispisteen. Vintiöiden ansiona voitaneen sanoa, että se oli ehkä ensimmäinen idean kierrättäjä. Yksinkertaisen huumorin teho oli huomattu ja uusi näyttelijäpolvi saatiin tietoisuuteen. Mutta edelleen, voimavarat olisi jo tässä vaiheessa voitu käyttää muuhunkin.


"Sellaista se kytän homma oli. Vittuilua tuli joka suunnasta. Mutta tehtävät piti suorittaa."

Ehkä siksi Peteliuksen rooli komisario Härkösenä oli niin mielenkiintoista katsottavaa. Ei sitä teatterikoulua turhaan käydä.

Suomalainen poliisi ei elokuvissa harrasta oopperalaulua tai riitele leikkisästi suurperheensä kanssa aamiaispöydässä. Hän istuu autossa yöllä talvella. Härkönen on suomalainen arkkihahmo; jatkuva jupina, mutta työt tehdään. Ei siis jälkaväkisotilas tai sekatyöläinen, vaan poliisikomisario. Mutta jokaisella on pomo, ja Härkösellä se on ylikomisario, joka heittää Anitan mapin pöydälle aivan Taneli Mäkelän esittämän Rotkon paon jälkeen. Kyllästyneelle ja leipiintyneelle poliisille uusi tehtävä tuntuu suunsoitolta, jota hän ei juuri nyt kaipaa. Rotko on se, josta saa eniten pisteitä, ja nyt homma annetaan toisille. Härkönen keskittyy elämänsä työkeikkaan, ja nyt tulee tämä. Työ on ollut kaikki. Eipähän tarvitse kotona olla, poikakin murrosiässä. Kaikki on hyvin, kun saa tehdä työtään. Tai ainakin paremman puutteessa. Ja tätä Härkönen osaa. Silloin ei ajatus hairahdu siihen, että työn lisäksi ei oikein muuta olekaan. Tehtävän saamisen jälkeisistä tapahtumista ei oikeastaan sen enempää. Homma hinuttaa eteenpäin, Härkönen painii yksityiselämänsä kanssa, tai koettaa välttää sitä, ja tekee hurjaa työviikkoa. Vähän väkivaltaa, Anita saadaan kiinni, jne.

Kaikki ovat enemmän tai vähemmän asetuksia ja yhteiskuntasopimuksia omalla tavallaan tulkitsevia. Härkönen voisi napata Anitan, mutta makustelee tilanteella, varsinkin kun yhteys Rotkoon selviää. Loppuratkaisu on urallinen itsemurha, lippaallista luoteja Rotkon rinnassa ei voi selittää itsepuolustuksella. Anita varastaa miehiltä rahaa, mutta sattuu vielä ovelamman huijarin kumppaniksi, vedättämään Ay-pomoa (Vesa Vierikko), jonka täytyy dumpata arvottomaksi meneviä osakkeita johonkin. Hän ei ole mikään terävä-älyinen viettelijätär, jolle raha on sivuseikka. On vain sattumalta kohdannut tilanteen, jossa saa huomiota ja siivun makeasta elämästä, sekä mahdollisuuden kontrolloida tuota kaikkea. Voisi sanoa, että tilaisuus tekee varkaan. Raha on tärkeä osa kaikkea, se on jotain, mitä Anitalla ei ole koskaan ollut. Siihen on helppo rakastua. Anita kuitenkin jää koukkuun tähän elämäntyyliin. Elämää ilman katetta ja tulevaisuudensuunnitelmia, ajatus kiinnijäämisestä ja kaiken loppumisesta unohtuu. Hän voisi keskittyä varastamiseen, kerätä hyvän tilin ja vetäytyä varhaiseläkkeelle, mutta ihastuu ajatukseen vetovoimastaan. Huijaamisesta tulee leikkiä. Aikuisten maailmaan liian nopeasti pudonneena hän haluaa leikkiä mielileikkiään, siinä jossa hän on hyvä.

Taustalla nykykorvaan idioottimainen konemusiikki ja ympärillä elementtiarkkitehtuuri, räntää ja pyryä. Sitä oikein tuntee, kuinka toppatakissa on kuuma lopputalven auringonpaisteella ja sohjolumi muljuu jalkojen alla. Arkisuus ja banaalius suorastaan kaatuu päälle koko ajan. Suomalainen yöelämä yökerhoineen ja hotelleineen on jotain niin uuvuttavan mielenkiinnotonta katseltavaa, että ilman Peteliusta sitä katsoisi mieluummin vaikka realityohjelmaa. Kiinnostus itse tarinaa kohtaan valitettavasti hämärtyy elokuvan puolivälin jälkeen, kun alan muistella 1990-lukua, peruskoulun välitunteja, elämäänsä kyllästyneen oloisia opettajia, ankeata tv-tarjontaa ja mitä kaikkea. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen, että en ollut aikuinen tuolloin.

Ohjaaja Peter Lindholm on määritellyt Anitan metaforaksi suomalaisesta yhteiskunnasta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Laajahko määritelmä. Lumisohjoisessa Suomessa käyty haalea jännitysnäytelmä on ihan katsomisen arvoinen sellaisenaan, pohjoismaisena dekkarina, melkein yhtä hyvänä kuin alkuajan Beckit, ja saa ehkä arvoa vuosien myötä, viimeistään kun 1990-luvulla syntyneet haluavat nähdä, millaista meillä oli silloin joskus ihanana aikana. Elokuva olisi voinut muuten tapahtua vaikka kokonaan sisätiloissa, mutta ohjaajan rajaus tekee ympäröivän maailman näyttämisen melkein välttämättömäksi. Vähän tulee mieleen, että onpa taiteilija hienon sanan laittanut siihen, mutta paikka paikoin Anitaa voi kai ajatella eräänlaisena sairaskertomuksena lamasta, casinotaloudesta, ja mitä näitä nyt oli. Kohtaukset oikeussalissa ja kertojaäänet vähän erkaannuttavat tosiaan lokeroimasta sitä fiktiiviseksi jännäriksi. Ennen kaikkea se on kuitenkin Peteliuksen hyvä roolisuoritus.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Monroen Leffavisa palaa 931:een ensi viikolla!

Tervetuloa jälleen te kaikki ystävät (leffa)hullut, kun Monroen Leffavisa palailee pätkittäin kesätauolta. MonroeCupiksi ristitty viikottainen tapahtuma kokoaa yhteen Tampereen kinokahjot sekä satunnaiset vieraat ja läpikulkijat testaamaan kenen leffanörttiyden aste on huolestuttavinta luokkaa. Visa ei palaa entistä ehompana, koska mitään muutoksia ei ole jaksettu tehdä eikä kysymysten vaikeustasoa ole kukaan viitsinyt lähteä rukkaamaan alas päin. No, pari pientä viilausta on tullut, ja niistä seuraavassa.

Eli, tiukkaa asiaa visan tiimoilta: Tämän vuoden puolella järjestetään kaksi MonroeCupia, molemmat seitsemän osakilpailua käsittävinä. Syksyn aloitusvisa on ensi viikon keskiviikkona, 14. päivä kello 18.30 Kehräsaaren Ravintola 931:ssä. Eli Art House Cinema Niagaran kupeessa. Siitä eteenpäin jatketaan joka keskiviikko samassa paikassa samaan aikaan Cupin loppuun. Visan muoto on pysynyt samana kuin viime keväänä ja aikaisemmin: neljä osiota, joiden välissä oivaltavasti nimetyiltä joukkueilta kerätään laput pois. Jos visa ei ole entuudestaan tuttu, voi visan rakenteeseen ja aikaisempiin kysymyksiin tutustua klikkaamalla "visat"-labelia tämän blogauksen alapalkista. Syksyn mittaan on tulossa myös teemoitettuja visoja, joista ensimmäisenä vuorossa on scifi/fantasia-visa osakilpailussa 2.

PISTEIDEN LASKU

1. sija = 6 pt.
2. sija = 5 pt.
3. sija = 4 pt.
4. sija = 3 pt.
5. sija = 2 pt.
sijat 6-100 = 1 pt.

Cupin kokonaistilanteessa huonoin sijoitus lasketaan pois yhteistuloksesta. Se antaa esimerkiksi mahdollisuuden olla Cupin aikana pois yhdestä osakilpailusta aseman vaarantumatta. Cupin voittajajoukkue palkitaan erikoispalkinnolla, joka voi olla esim. Monroen puheenjohtajan nimikirjoitus post it -lapulla. Jokaisessa osakilpailussa kolme parasta joukkuetta palkitaan juomapalkinnoilla. Lisäksi Monroe pidättää itselleen oikeuden antaa pois yllätyspalkintoja sattumanvaraisesti.

Jos osakilpailussa päädytään palkintosijojen osalta tasasijoituksiin, selvitetään juomapalkintojen järjestys ekstrakysymysten (eli ratkonnan) avulla. Cup-pisteisiin ei ratkonta vaikuta. Jos neljännelle sijalle päätyy useampia joukkueita, ei suoriteta ratkontaa, vaan kaikki saavat kolme Cup-pistettä. Jos Cupin kärkisijalle päätyy useampi kuin yksi joukkue, pyritään pääpalkinto ensisijaisesti jakamaan joukkueiden kesken - jos tämä ei ole mahdollista, vedetään hatusta jokin ratkaisu pulmaan, esim. arvonta tai rangaistuspotkukilpailu.

MonroeCupin tilannetta voi seurata FilmiLiekissä, jonne tulevat paitsi joukkueiden sijoitukset myös kysymykset vastauksineen.

Tervetuloa siis ensi viikosta alkaen kisailemaan elokuvatietämyksessä Monroen Leffavisassa!