tiistai 17. tammikuuta 2017

Blaa Blaa Land

Damien Chazellen La La Land

http://filmikamari.fi/pressit/uploads/image/LaLaLand_pressi2.jpg
"(The Sound of Music) is the sugar-coated lie people seem to want to eat." - Pauline Kael, 1965

Elokuva on kuin konvehtirasia: koskaan ei tiedä mitä saa. Me menemme elokuviin vapaaehtoisesti manipuloitaviksi - ja eikö juuri se ole hienointa leffassa käymisessä, että elokuvilla on voima niin suorasukaisesti ärsyttää ja kiihottaa tunteitamme? Itkua, naurua, ahdistusta, onnea, surua, empatiaa ja suuttumusta: koko inhimillisyyden paletti tuon valkokankaan muotoisen koneen käsittelyssä.

Koska meitä ihmisiä on joka junaan ja resiinaan, myös elokuvantekijöille elokuva on kuin konvehtirasia: ikinä ei voi olla varma, mistä herkkusuu janan toisessa päässä lopulta tykkää ja mistä ei. Elokuva on syvästi henkilökohtainen kokemus, niin katsojan kuin tekijänkin puolelta.

Itse en muista pitkään aikaan olleeni yhtä tuskastunut ja ärsyyntynyt leffateatterin penkillä kuin La La Landin näytöksessä, elokuvan, josta kuuluu tykätä - ja leffanörttien ennen muita.

Damien Chazellen toisessa ohjaustyössä moni palikka solahtaa oikeaan loveen. Lopputulos vain on vähemmän kuin osiensa summa: viime vuoden isoin pettymys.

Eihän kukaan sitä voi kiistää etteikö La La Land olisi huolellista, hyvin korkeatasoista ammattilaistyötä. Parhaan nautinnon saakin ihastelemalla sitä kauniina ja taidokkaasti hiottuna elokuvaesineenä. Mutta jossain vaiheessa - ehkä kun on nähnyt 3 000:nnen elokuvansa - alkaa väistämättäkin odottaa elokuvilta muutakin kuin uusia vaatteita eikä tämäkään keisari ole nakuna nättiä katsottavaa.

La La Landin noviisimaisuus tiivistyy sen kuuluisaan alkujaksoon. Los Angelesin liittymärampilla yhdellä otolla kuvattu musikaalikohtaus on tuotannollisena pikkuihmeenä näkemisen arvoinen ällistys. Monessa mielessä kyseessä on elokuvan paras kohtaus - mutta suuri jakso se ei silti ole. Vaikka ruotsalaisen Linus Sandgrenin kamera lentää kuin pääsky ja tanssijoiden markkeeraus napsahtaa joka kerta paikalleen täsmällisesti kuin saksalainen kellopeli, ei katto nouse ilmaan kuten pitäisi. Kohtaus tuntuu mekaaniselta ja etäiseltä. Keskinkertainen hissimusiikki ei tempaa mukaansa, ja lyriikoista puuttuu Cabaret'n särmä, Laulavien sadepisaroiden nokkeluus ja West Side Storyn romantiikka.
http://filmikamari.fi/pressit/uploads/image/LaLaLand_pressi4.jpg
Särmää, nokkeluutta ja romantiikkaa ei löydy muualtakaan La La Landista. Tilalla on pelkkää lallatusta.

Onko Damien Chazelle maailman huonoin kirjoittaja? Ei varmaankaan, ja lienee liian pitkälle menemistä kysyäkään moista, mutta tietyt jaksot La La Landissa ja jo Whiplashissakin antavat kyllä aihetta ihmetellä. Chazellen esikoisteos on yliarvostettu, mutta kieltämättä energinen ja viihdyttävä. Se on tiivis ja keskittynyt pikku elokuva, jonka kiihkeys pitää katsojan mukanaan, vaikka kuluneet juonenkäänteet näkee minuuttikaupalla ennakkoon ja vaikka henkilöhahmot ja dialogi olivat kopioita paljon luovemmilta kirjoittajilta. Viimeistään loppukohtaus tökerön puolelle lipsahtavassa yleisömanipuloinnissaan paljasti tekijänsä heikkoudet.

La La Landissa Chazellen visio on paljon laajempi ja kunnianhimoisempi, mutta kirjoittajana hän ei ole yhtään kohentunut. Hän syöttää yhä yleisölleen samaa vanhaa puuroa. Ihmeellisen kulunut tarina plagioi mm. Martin Scorsesen New York, New Yorkia (1977). Tällä kertaa tyttö haaveilee näyttelijän urasta ja poika on lahjakas pianisti. Toinen ilmeinen inspiraationlähde on Francis Ford Coppolan Suoraan sydämestä (One From The Heart, -81), josta La La Land ammentaa ideoita varsinkin valon käyttöön.

Sanotaan, että oman aikansa huiput seisovat vanhojen mestareiden olkapäillä, mutta Chazellen kiipeily on kyllä pysähtynyt polviin. Kuten mainittua, La La Land on "teknisesti" hienoa jälkeä pitkine otoksineen, mutta tässä mielessä La La Land on kuin minimipalkkaisen miehen paulthomasandersonia. Jäljitelmästä puuttuu P.T.A.:n syvä katse ihmissieluun ja omaperäinen näkemys. Siksi Chazellen dialogi ja juonenkehittely tuntuvat kuluneilta ja ontoilta.

Olisikin kiva voida kertoa, mistä La La Land kertoo. Elokuvan mainosmateriaali haluaa ehdottaa teemaksi unelmoinnin tärkeyttä. Kiva. Sitte? Millä olennaisella, puhuttelevalla tavalla La La Land tätä aihetta käsittelee? Vastaus jää roikkumaan ilmaan. La La Land on myös kahden unelmoijan rakkaustarina, mutta sen kompleksisuus ja katkeransuloisuus ovat laskutikulla vedettyjä. Loppunostatus tuo heti mieleen Cherbourgin sateenvarjot (1964), mutta aiheuttaa ulkokohtaisuudessaan melkein ikävää vellontaa vatsassa. Panokset ovat niin paljon pienemmät kuin Jacques Demyn mestariteoksessa (joka muuten on kaikkien aikojen suurin musikaali eikä tämä ole mielipide, vaan tieteellinen tosiasia). Eikä Chazelle näytä edes huomaavan tätä.
http://filmikamari.fi/pressit/uploads/image/lalaland_pressi14.jpg
Toinen kysymys: onko todella joku, joka oikeasti pitää Emma Stonesta? Eräs ystäväni määritti Stonen pääsyyksi, miksi Easy A:n (2010) katsominen jäi kesken. Ymmärrettävää. La La Landissa Stonen työskentely on parhaimmillaan epätasaista, kehnoimmillaan amatöörimäistä näyttelijättären yrittämisen näkyessä joka ruudussa. Avain on läpi elokuvan kulkeva kohtausten sarja, missä seurataan Stonen hahmon edesottamuksia koe-esiintymisissä. Idea on varastettu jälleen kerran paljon paremmasta elokuvasta, tällä kertaa The Shawshank Redemptionista (1994). Stone ei kylläkään ole mikään Morgan Freeman. Siinä missä Freeman näytteli käänteentekevän armahduksen anomuskohtauksensa rehellisesti ja konstailematta, Stone tuo tunteet aivan pintaan sympatiaa kerjäten, mikä tekee hänen hahmostaan aika luotaantyöntävän. Sen sijaan vastanäyttelijä Ryan Gosling on kerrassaan erinomainen - eikä näyttelijöiden välillä siltikään ole vaadittavaa kemiaa. Erityisen silmiinpistävää on molempien näyttelijöiden silmistä hätkähdyttävästi paistava uupumus lukuisissa lähikuvissa, mikä kielii projektin vaativuudesta. Molemmathan joutuvat paitsi näyttelemään, myös laulamaan ja tanssimaan. 27-vuotias Stone näyttää vuosia itseään vanhemmalta.

Tärkeintä musikaalissa on kuitenkin musiikki. Musiikki on taidemuotona puhdasta tunteenilmaisua, ja tunteitahan me menemme leffaan kokemaan. Suhtautuminen musiikkiin on pitkälle makuasia, mutta on Justin Hurwitzia vaikea lähteä rinnastamaan sen paremmin Cole Porteriin kuin Tom Waitsiinkaan. La La Landin score ei, omituista kyllä, ammenna Hollywood-musikaalin rikkaasta perinnöstä, vaan Broadwaylta. Musiikin selkäranka ei ole melodisuudessa, vaan suureellisissa sovituksissa ja librettoa tukevassa säveltelyssä. Mitä ihmettä? Olisiko yksi kunnon melodia hyräiltävine kertosäkeineen ollut liikaa pyydetty? La La Landin musiikki kuin tahattomasti korostaa tarinan henkilöiden pohjimmaista keskinkertaisuutta.

Vielä huonommin on sanoitusten laita (Benj Pasek & Justin Paul). Esimerkki:

City of stars
Are you shining just for me?
City of stars
There's so much that I can't see
Who knows?
Is this the start of something wonderful and new?
Or one more dream that I cannot make true?


Me-see? New-true? Ja tämä on elokuvan keskeinen balladi. Ei uskoisi, että nämä rivit on kirjoitettu samana vuonna, jona Bob Dylanille ojennettiin Nobel. Tai että joku ostaa tämän roskan.

Kunnianosoituksessa menneelle ei ole mitään väärää, kunhan se on kunniallinen, ja pastissi voi olla kaunis asia, jos siinä on jotain tuoreutta. La La Land on minulle epäonnistuminen, koska kaikesta yrittämisestäkään huolimatta minulle ei selvinnyt, mitä sen tekijä halusi tällä kaikella sanoa. Tiedän vain, että ainoa tunne, minkä se herätti, oli kylmyys.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Om Puri (1950-2017)

Image result for om puri east is east
Huomattavimman kansainvälisen uran luonut intialaisnäyttelijä, Om Puri, kuoli kuudes tammikuuta, 66 vuoden iässä.

Taitavan, karismaattisen ja hienovireisen näyttelijän salaisuus piili kyvyssä saada katsojan sympatiat puolelleen melkein pelkällä läsnäololla, roolista riippumatta. Paras osoitus tästä on signatuuriroolina pidettävä tiukkapipoinen perheenisä Damien O'Donnellin brittihitissä East Is East (1999). Puri pullikoi, mahtailee ja äksyilee ajastaan jälkeen jääneenä muka-patriarkkana, mutta katsoja ei voi olla myötäelämättä hienon näyttelijän mukana. Kaksi vuotta aikaisemmin Puri oli tehnyt geometrisen vastakohdan poikansa radikalisoitumisesta huolestuneena isänä Udayan Prasadin My Son The Fanaticissa - yhtä vakuuttavin tuloksin.

Valtaosa Om Purin yli 300 roolia käsittäneestä filmografiasta on tietysti kotimaan tuotantoa, mutta hänet nostavat omiin korkeuksiinsa maanmiestensä joukossa luonneroolit merkittävissä länsimaisissa projekteissa. Nyrkkisäännöksi sopii, että Om Puri ei koskaan pettänyt. Hän toi väriä niin Mike Nichollsin Wolfiin (1994) kuin Stephen Hopkinsin Yön metsästäjiinkin (The Ghost and The Darkness, -96). Viimeinen kansainvälinen näyttö tuli Lasse Hallströmin Herkullisessa elämässä (The Hundred-Foot Journey, 2014) - sekin brittituotanto, jotka lienevät Purin maineen kulmakivi. Siitä suunnastahan tuli läpimurtokin vuoden 1982 klassikossa Gandhi. Jos kiireisyys kielii suosiosta, niin neljä vielä lopputuotannossa olevaa Om Puri -elokuvaa puhunee omaa kieltään siitä, millainen tekijä toissapäivänä menetettiin.

Myös In Memoriam

Robert Vaughn
Image result for robert vaughn the young philadelphians
Elokuva menetti vuonna 2016 poikkeuksellisen paljon. Marraskuussa vuoron sai 83-vuotiaaksi elänyt Robert Vaughn. Vaughn oli mies, joka piirteidensä puolesta oli syntynyt valkokangasuralle. Hän oli välittömän tunnistettava roolissa kuin roolissa. Kenties onkin sääli, että hän jäi jossain määrin televisiolle luomansa hahmon, Napoleon Solon, vangiksi. Suurin osa elokuvaurasta on pieniä luonnerooleja, vaikka edellytykset olisivat kai olleet enempään: Vaughn oli jo 28-vuotiaana Oscar-ehdokkaana Paul Newmanin tähdittämästä lakidraamasta Mies Philadelphiasta (The Young Philadelphians, 1959), ja seuraavana vuonna hän oli yksi 7 rohkeasta miehestä. Eikä sovi unohtaa hyvää roolia Steve McQueenin rinnalla Bullittissa (1968).

106 = uusi 27?

Sillä kuten kaksi vuotta sitten kuollut portugalilaisen elokuvan suurmies Manoel de Oliveira, myös Lupita Tovar ja Tyrus Wong poistuivat keskuudestamme kunnioitettavassa 106 vuoden iässä.
Image result for lupita tovar
Kaksi päivää Robert Vaughnin jälkeen ikiuneen vaipunut Lupita Tovar oli Hollywoodin meksikolaistähti mykkäkauden ja äänielokuvan murrosvaiheessa. Hänen kuuluisin roolinsa oli "Mina" Bela Lugosin klassisen Draculan (1931) espanjankielisessä versiossa: elokuvat kuvattiin samaan aikaan siten, että "espanjatiimi" astui lavasteisiin yöllä päätiimin ripustettua päivältä hanskat naulaan. Erikoiseksi jutun tekee se, että yleisen mielipiteen mukaan "yöversio" on Lugosia lukuun ottamatta maineikasta isoveljeään parempi!

Kiinalaissyntyinen Tyrus Wong kuoli vuoden toiseksi viimeisenä päivänä. Wong oli leijasuunnittelija ja taiteilija, jonka Walt Disney -studio on julkisesti kreditoinut klassikkoanimaatio Bambin (1942) visuaalisen ilmeen tosiasialliseksi isäksi. Walt Disney itse valitsi alaisenaan 1938-41 työskennelleen Wongin maalaukset työstettävän animaation lähtökohdaksi. Wong oli myös merkittävä esikuva aasialaisille taiteilijoille, jotka etsivät töitä Hollywoodin unelmatehtaasta. Pamela Tom toteutti vuonna 2015 Tyrus-nimisen henkilökuvan iäkkäästä pioneerista.
Image result for tyrus docu

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Sadepisaroiden kuningatar ja avaruusprinsessa

Debbie Reynolds ja Carrie Fisher in memoriam
Image result for carrie fisher
Heidän nimensä olivat Debbie ja Carrie. Äiti ja tytär. Toinen äitien, toinen tyttärien (ja, vieläkin enemmän, poikien) idoli. Joulun jälkeen he jättivät yllättävät viimeiset hyvästinsä peräkkäisinä päivinä.

Molempien naisten himmentymättömän tähtiloisteen takasi yksi ylivertainen käyntikorttielokuva. Laulavat sadepisarat (Singin' In The Rain, 1952, ohj. Gene Kelly & Stanley Donen) on musikaalin riemuvoittoja, "elämää suurempi elokuva" ja monen mielestä kaikkien aikojen loistavin amerikkalaismusikaali. Debbie Reynolds teki sen naispääosan ollessaan 19-vuotias. Tasan neljännesvuosisataa myöhemmin hänen tyttärensä teki naispääosan kaikkien aikojen avaruusfantasiassa Tähtien sota (Star Wars, 1977, ohj. George Lucas). Carrie Fisher oli 19-vuotias.
Image result for young debbie reynolds
Aika, jota elämme, pitää 19-vuotiaita vielä lapsina. Debbie ja Carrie joutuivat asemaan, missä heiltä vaadittiin aikuista kypsyyttä julkisuuden salamankirkkaassa valokeilassa monien saman ikäisten vasta päntätessä yo-kokeisiin. Debbie, eittämättä lahjakkaampana, selvisi haasteesta kaiketi paremmin. Siinä missä hänen uransa kulki MGM-studion kahlitsevien, mutta turvallisten aitojen takana raiteillaan mukiinmenevästä musikaalista toiseen, Carrie jäi Tähtien sota -tsunamin alle - ja myös oireili sen mukaisesti. Terävä-älyinen, hauska nainen kirjoitti huumeklinikalta päästyään oivaltavan romaanin siitä, mitä on olla palvottu keskinkertaisuus ikonisen, vaikealuontoisen äidin varjossa. Terveisiä unelmien reunalta (Postcards From The Edge) oli niin hyvä, että älykköohjaaja Mike Nichols filmasi sen vuonna 1990 Meryl Streepin ja Shirley MacLainen kanssa.

Debbie loi määrätietoisen, konformistisen uran, pysyen 50-luvulta pitkälle 60-luvulle yleisön hellimänä suosikkinäyttelijänä ja -laulajana. Pään silityksen huippukohta osui nyttemmin vähän muisteltuun hittimusikaaliin Verraton Molly Brown (The Unsinkable Molly Brown, 1964, ohj. Charles Walters). Se on tosikertomus samasta vaatimattomista lähtökohdista ponnistaneesta hillbilly-tytöstä, jota Kathy Bates esitti James Cameronin Titanicissa. Debbie sai esityksestään Oscar-ehdokkuuden. Tuon jälkeen ura näennäisesti hiipui, mutta Debbie ei koskaan lipunut kauas yleisön muistista, ja hän osasi tarvittaessa varastaa valokeilan keneltä vaan niin valkokankaalla kuin pienemmässä ruudussakin, mistä esimerkkeinä voittoisat esiintymiset Albert Brooksin Äidissä (The Mother, 1996) ja sitcomissa Will & Grace.

Älykäs kun oli, Carrie oli varmasti kunnianhimoinenkin. Siinä, että äiti on Debbie Reynolds, on tarpeeksi vuorta kiivettäväksi, mutta isäkin oli supertähti. Eddie Fisher oli 50-luvun alun menestyksekkäin laulajatähti yli Frank Sinatrankin. Kyllästyttyään Carrien äitiin, Eddie iski ei kenenkään muun kuin vastikään leskiytyneen Elizabeth Taylorin. Tällaisen kolmoisuhan alla on paha lähteä ylittämään edellisen sukupolven saavutuksia, mutta ainakin jossain epätodellisessa (ja markkinatalouden krääsätason) mielessä Carrie on iskostunut kaikista edellämainituista parhaiten populaarikulttuurin kollektiiviseen muistiin Prinsessa Leiana.

Ja nyt he, Debbie ja Carrie, ovat poissa. Samalla, hieman epätodellisella tavalla kuin kaikki "elävien kuvien" kautta tuntemamme selluloidisankarit, Ray Daviesin myötätuntoista termiä käyttäen. Mutta hekin olivat "made of flesh and blood..."

 Debbien suurin hitti, USA:n ykkönen, brittilistan kakkonen, myydyin naisartistin levy vuonna 1957

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Hiljaisuus rikkoutuu

Martin Scorsesen Vaitiolo (Silence)
Image result for silence movie
1

"Jumala vaikenee ihan niin kuin merikin. Vaikenee jatkuvasti."

Shûsaku Endôn romaani Vaitiolo (Chinmoku, 1966) filmattiin kotimaassaan tuoreeltaan vuonna 1971 Masahiro Shinoran toimesta. Romaania pidetään yleisesti kirjoittajansa pääteoksena ja yhtenä sodanjälkeisen japanilaisen kirjallisuuden huomattavimmista.

Endô on aivan oma lukunsa kirjallisuushistorian lehdillä: heikon terveyden kiusaama japanilainen katolinen kristitty, jonka useimmat teokset tutkivat hänen henkilökohtaista uskoaan. Toistuvasti kuukausien, jopa vuosien ajan kerrallaan sairaalavuoteella viruneen Endôn tekstistä huokuu kärsivällisyys ja varmasti loputtomalta tuntunut aika, jona hioa ajatuksiaan sängyn pohjalla. Vaitiolo onkin hieno teos, kuin meren suolaisten aaltojen hioma kristallin kappale. Siinä on tällaisia lauseita:

"Illan hämärässä heidän äänensä kohosi kuin suihkulähde ja sammui sitten."
"Neulan tavoin välkehtivä meri."
"Sadepisarat iskivät tammenlehviin kuin katolle olisi heitetty kourallinen pikkukiviä."

Vaitiolo kertoo portugalilaisista jesuiittapapeista, jotka lähtevät 1630-luvulla Pyhän Kirkon helmoista jo ennalta vuosien mittaiseksi tiedylle matkalle Japaniin etsimään oppi-isäänsä, jonka huhutaan kieltäneen uskonsa aikana, jolloin kristittyjen vaino riehui kaukaisessa saarivaltiossa hurjimmillaan. Shimabaran kansannousussa vuonna 1636 keisarin armeija tappoi sääliä tuntematta yli 30 000 kristittyä kapinallista viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Jesuiitat nousevat siten kuin vieraalle planeetalle, jossa kuolema uhkaa joka hetki - mutta jossa odottavat myös uskoaan piilottelevat, hartaat ja pappia vaille jääneet talonpojat, jotka raskaiden verojen alla elävät käytännössä maaorjuudessa.

Romaanin tyynen painaviin lauseisiin kätkeytyy loputon määrä teemoja. Epäoikeudenmukaisuus, alistaminen, diktatuuri ja kristilliset perusenigmat, kuten miksi Jumala sallii niin suurta kärsimystä. Viimeksi mainittu heijastelee myös kirjoittajan omia, konkreettisia Jobin koettelemuksia. Pääteema on kuitenkin yleismaailmallinen: oikeus elää valitsemansa elämänkatsomuksen mukaan. Endôn viisaus tekee vaikutuksen riippumatta lukijan henkilökohtaisesta vakaumuksesta. Jo pelkästään japanilaisen kirjailijan syvä eläytyminen 400 vuotta aiemmin eläneiden eurooppalaisten sielunmaisemaan on huomattava saavutus.
Image result for silence movie

2

"Niin kuin miestä lumoavat hänen rakastettunsa kasvot, niin minua lumoavat Kristuksen kasvot."

Vaitiolo ei näytä miltään aikaisemmalta Martin Scorsese -elokuvalta.

Siinä, että on lukenut elokuvan pohjana toimivan alkuteoksen, on se hyvä puoli, että voi keskittyä tarinan sijasta siihen, mitä tapahtuu elokuvallisesti. Vaitiolo, joka on romaanille äärimmäisen uskollinen, lienee mestariohjaajan henkilökohtaisin teos sitten puoliomaelämäkerrallisen Sudenpesän. Scorsese on kertonut hellineensä romaania yli neljännesvuosisadan odottaen oikeita olosuhteita sen filmaamiselle. Romaanin kautta 74-vuotias maestro käsittelee omaa katolilaisuuttaan suoremmin kuin koskaan, vielä omakohtaisemmin kuin 80-luvun Kristuksen viimeisessä kiusauksessa. Muuttaakseen tarinan elokuvamuotoon Scorsese on pyrkinyt putsaamaan palettinsa ja etsinyt uudenlaista kuvakieltä, missä kompositiot rakentuvat asetelmallisina ja harmonisina, ja musiikki on minimaalista. Auteurille epätyypillisesti tarinaa eivät kuljeta ulkoiset tapahtumat tai väkivalta, vaan keskustelut ja ajatustenvaihto ihmisten välillä.

Lopputulos, legendaarisen elokuvantekijän 24. pitkä näytelmäelokuva, on eräänlainen jalo epäonnistuminen, teos, jota on helpompi kunnioittaa kuin siitä on nauttia.

Sillä Vaitiolo puhuu, mutta ei puhuttele. Lopulta lienee käynyt niin, että Scorsese on onnistunut siirtämään kankaalle vain romaanin kirjaimen, mutta ei sen henkeä. Säilyttäessään dialogin ja tarinan ulkoiset tapahtumat niin koskemattomina kuin mahdollista, Scorsese esittelee katsojalle vain Endôn ajatusten lopputulemat, mutta kirjan kansien sisään on jäänyt niiden kehittely, idea koko jutun pohjalla. Niinpä esimerkiksi tarinan päähenkilö, padre Rodrigues, jää yksiulotteiseksi, koska hänestä ei välity se Via Dolorosa, jonka romaanin monin tavoin koeteltu, likainen ja nääntynyt pappi niin kouraisevasti käy läpi; eikä Andrew Garfield ole tarpeeksi vahva kantaakseen näin suurta ristiä. Toisaalta, Rodrigo Prieto saattaa nauttia suurta arvostusta ja hänen CV:nsä näyttää vaikuttavalta, mutta tosiasia on, että hän on kuvannut niin Ang Leen, Oliver Stonen kuin Pedro Almodóvarinkin huonoimmat elokuvat; Vaitiolo näyttää miksi. Hänen lattea valaistuksensa putsaa romaanin loan, hien ja ahdistuksen eikä mikään näytä enää autenttiselta ja uskottavalta. Vaitiolosta voi yli kaksi ja puoli tuntia etsiä visuaalista sydänverta, mutta sitä ei vaan löydy. Sääli.

Ja kuitenkin, Vaitiolosta tuntee, että se on tekijälleen erityisen tärkeä elokuva. Miksi se sitten ei syöksy kankaalta iholle suuren ohjaajan parhaiden - useimpien - elokuvien lailla? Vaitiolo on elokuva, josta aistii, että kaikki on periaatteessa kohdallaan - esimerkiksi leikkaus rullaa -, mutta sitä vain katsoo, sen sijaan, että sen mukana eläisi.

Se on selvä, että roolitus on epäonnistunut (ainoastaan Issei Ogata "inkvisiittorina" säväyttää; ja on myös hauska nähdä vanha kunnon Shinya "Tetsuo" Tsukamoto mukana menossa), mutta se yksin ei riitä selitykseksi. Ehkäpä Scorsese liikkuu itselleen liiankin läheisellä alueella? Esimerkiksi Kubrick ei koskaan käsitellyt omaa juutalaisuuttaan; toisaalta Spielberg teki Schindlerin listan - mutta se ei käsitellytkään juutalaisuutta uskontona, vaan kansana. Ehkä Scorsese olisi tarvinnut syvemmin allegorisemman tarinan voidakseen käsitellä uskoaan vapautuneemmin ja kriittisemmin.

Tai sitten hän meni Vaitiolossa liiankin kauas: Scorsese ei ole sen paremmin portugalilainen kuin japanilainenkaan. Hän liikkuu kameroineen "Japanissa" (so. Taiwanissa) kirjaimellisesti kuin vieraalla maalla. Lisäksi hän on kieltänyt itseltään suurimmat vahvuutensa, joista hän on tehnyt tavaramerkkinsä. Mutta väkivallan, päällekäyvän musiikin, raivokkaan machismon ja suggeroivien kamera-ajojen ja dynaamisen leikkauksen tilalla ei olekaan tarpeeksi jotain muuta. Edes hiljaisuutta ei ole tarpeeksi. Niinpä, sen sijaan, että Vaitiolo tuntuisi uudelta, raikkaalta avaukselta kokeneen tekijänsä oeuvressa, se päätyy näyttämään vieraalta Scorsesen teokseksi. Hyvin tehdyltä, mutta ei  millään tavalla erityiseltä.

Romaanista ei voi mahduttaa kaikkea elokuvaan. Se tekee alkutekstin dramatisoinnista hienovaraisen taiteen. Scorsese ja kirjoittajakumppani Jay Cocks osoittavat tiettyä taidokkuutta pysytellessään poikkeuksellisen lähellä Endôn tekstiä, mutta ovatko he sittenkään ymmärtäneet sitä? Alkuteoksen lukenut yllättyy siitä, miten kömpelösti jesuiittojen pelkäämä, "hirviömäinen" inkvisiittori-Inoue esitellään; poissa on myös Rodriguesin usein mainitsema meren ääni, jonka merkitys on siinä, miten se muistuttaa etäisestä kotimaasta; ja, ennen kaikkea, läpi romaanin kulkeva tuikitärkeä kuva päähenkilölle rakkaista Jeesuksen kasvoista jää taka-alalle, mikä tappaa lopun dramaattisen jännitteen.

Koska niin suuri osa romaanin hienovaraisuudesta katoaa sovituksessa, Vaitiolosta ei tule sitä pääteosta, millaiseksi Scorsese kaikesta päätellen sen tarkoitti. Se on vain elokuva muiden joukossa. Yksi romaanin viimeisistä lauseista on sen ehkä pysäyttävin:

"Muuten tänne ei kuulu mitään erityistä."

torstai 1. joulukuuta 2016

Visa 30.11. "Music(ian)"


12# Monroen leffavisa 30.11. ”Music(ian)” (73,5 pt.)

1) Iguaanit 47 pt. (6+6)
2) Kongon Kingit 38,5 pt. (5)
3) Hudson Hawks 31,5 pt. (4)
4) Lymyilevä Mies 25 pt. (5+3)
5) Maksakosmos 15,5 pt. (2)






I kierros (11 pt.)
1.      Ketkä kuusi näyttelijää esittivät Bob Dylanin henkilökuvia vuoden 2007 elokuvassa I’m Not There. (3 pt.)
2.      Missä Sam Peckinbahin elokuvassa Bob Dylan on näytellyt? Ja mikä oli hänen rooli hahmonsa nimi? (2 pt.)
3.      Minkä bändin musiikkia ei kuulla elokuvassa Apocalypse Now: a) The Doors b) Jethro Tull c) The Rolling Stones. (1 pt.)
4.      Kenen seuraavista soitantaa EI kuulla elokuvassa oikeasti? a) Bill Murrayn pianonsoittoa elokuvassa Groundhog Day (1993), b) Dooley WiIlsonin pianoa Casablancassa (1945), c) Antonio Banderasin kitararevittelyä Desperadosissa (1995) (1 pt.)
5.      Kuka laulajatar/esiintymisnimi?
4 pt. Tämän laulajattaren oikea nimi on Dana Elaine Owens. Hän on ollut ehdolla parhaan sivuosan Oscar-palkintoon. Hänen ensimmäinen rooli oli vuonna 1991 elokuvassa Jungle Fever.
2 pt. Tämä laulajatar esitti pääosaa ranskalaisen elokuvan uudelleenfilmatisoinnissa Jimmy Fallonin kanssa. Hänen hahmoa esitti alun perin Sammy Naceri.
1 pt. Tuo Oscar-ehdokkuus tuli vuonna 2002 elokuvasta Chicago. Muita merkittäviä elokuvia on Bringing Down the House Steve Martinin kanssa ja Ice Age -sarja toisesta osasta eteenpäin, jossa hän antaa äänen Ellie mammutille.
II Kierros (33 pt.)
6.      Mistä elokuvasta ja ketkä tässä tanssivat? https://www.youtube.com/watch?v=SQVw58aDt3Y (3 pt.)
7.      Mistä elokuvasta ja ketkä kaksi tässä sanailevat leikkisästi ajojahdin aikana? https://www.youtube.com/watch?v=dv8DYe9JpZw (3 pt.) [0-2.24]
8.      Mikä elokuva, kuka ohjasi ja minä vuonna? https://www.youtube.com/watch?v=fAilMpgViVg (3 pt.)
9.      Mikä elokuva ja nimeä kaksi laulajista? https://www.youtube.com/watch?v=84iLkLX928U (4 pt.)
10.  Mikä elokuva ja ketkä tässä keskusteluvat? https://www.youtube.com/watch?v=Z1sTQ3g7V-U [0-2.16] (3 pt.)
11.  Mikä elokuva, kuka ohjasi ja ketkä kaksi tässä keskustelevat? https://www.youtube.com/watch?v=pBjubykZmCo (4 pt)
12.  Mikä elokuva ja kuka laulaa ja kenelle? https://www.youtube.com/watch?v=MZjdcCTUuGE  (3 pt.)
13.  Mistä elokuvasta? https://www.youtube.com/watch?v=oOSB5krk9VE (1 pt.)
14.  Mistä elokuvasta, kuka ohjasi ja kuka tässä esiintyy? https://www.youtube.com/watch?v=FCvNiwv1AGY (3 pt.)
15.  Mikä elokuva ja kuka ohjaaja? https://www.youtube.com/watch?v=n99x0TaXYyA (2 pt.)
16.  Mikä elokuva?
4 pt. Elokuva kertoo kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta, jotka kaikki ovat heroiiniaddikteja ja joilla on bändi. Elokuvan ohjaaja ohjasi myöhemmin yhdeksi maailman huonoimmista elokuvista kutsutun elokuvan, joka kertoo poplaulajattaren urasta. Tämä nyt kyseessä oleva elokuva kunnioitti toista pääosamiesnäyttelijäänsä, joka murhattiin neljä kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.
2 pt. Elokuvan toisessa miespääosassa nähdään Tupac Shakur.
1 pt. Elokuvan toista miespääosaa esittää Tim Roth, naispääosassa nähdään Thandie Newton. ja elokuvan on ohjannut Vondie Curtis-Hall.
III Kierros (16 pt.)
17.  A Minkä vuoden 1986 elokuvan soundtrackiltä löytyy Queen-yhtyeen musiikkia?
B Minkä vuoden 1986 elokuvan soundtrackiltä löytyy AC/DC-yhtyeen musiikkia?
18.  A Ketä suurta laulajaa Joaquin Phoenix näytteli vuonna 2005 elokuvassa Walk the Line.
B Ketä suurta laulajaa Tom Hiddlestone näytteli vuonna 2015 elokuvassa I Saw the Light.
19.  A Ketkä kaksi herraa näytteli pääosissa elokuvassa The Talented Mr. Ripley (1999)?
B Mitä soittimia he soittivat elokuvassa?
20.  A Mistä tulee Richard Linklaterin uusimman elokuvan Everybody Wants Some!! nimi?
B Mistä tulee em. elokuvan alkuperäinen nimi "That's What I'm Talking About"?
21.  A Kuka esitti Ludvig van Beethovenia vuoden 1994 elokuvassa Immortal Beloved?
B Kuka antoi äänensä Elvikselle elokuvassa Forrest Gump?
22.  A Missä englantilaisessa elokuvassa juoni pyörii laivalta soitetun laittoman musiikin ympärillä?
B Missä jenkkielokuvassa vuodelta 2012 kuullaan suomalaisen Einojuhani Rautavaaran musiikkia keskeisessä kohdassa?
23.  Kuka?
4 pt. Tämä laulajatar on esiintynyt niin elokuvissa kuin teatterin lavallakin. Hänet on näyttelijänuransa alkuaikoina nähty mm. Orson Wellsin rinnalla elokuvassa I'll Never Forget What's'isname (1967), jossa hän oli tiettävästi ensimmäinen henkilö joka sanoi "fuck" valtavirtaelokuvastudion elokuvassa.
2 pt. Hän oli ehdolla European Film Academyn parhaan naispääosan palkintoon vuonna 2007 elokuvasta Irina Palm.
1 pt. Hänet muistetaan myös sekoilustaan viinan ja huumeiden parissa, seurustelustaan Mick Jaggerin kanssa sekä esimerkiksi kappaleesta "This Little Bird".

Vastaukset:
I kierros
1.      Christian Bale, Cate Blanchett, Marcus Carl Franklin, Richard Gere, Heath Ledger, and Ben Whishaw.
2.      Pat Garrett & Billy the Kid, Alias.
3.      B, Jethro Tull
4.      B, Dooley. Tämä on yksi elokuvaklassikoiden surullisimmista feikeistä. Willson osasi laulaa ja soittaa rumpuja, mutta ei pianoa. Kun katsoo tyypin sormia, ne eivät edes yritä mennä melodian mukaan
5.      Queen Latifah
II Kierros
6.      Reality Bites, Ethan Hawk, Steve Zahn, Janine Garafalo, Winona Ryder
7.      Freejack, Emilio Estevez ja Mick Jagger
8.      The Doors, Oliver Stone, 1991
9.      Step Brothers, Adam Scott, Katheryn Hahn, Lurie Poston, Elisabeth Yozamp.
10.  Crazy Heart, Jeff Bridges, Maggie Gyllenhaal
11.  My Blueberry Nights, Wong Kar Wai, Norah Jones ja Natalie Portman
12.  10 Things I Hate About You, Heath Ledger, Julia Stiles.
13.  Oh Brother, Where Art Thou?
14.  Jim Jarmusch, Only Lovers Left Alive, Yasmine Hamdan
15.  Xavier Dolan, Mommy.
16.  Gridlock’d
III Kierros
17.  A Highlander, mutta hyväksytään myös Iron Eagle
B Maximum Overdrive
18.  A Johnny Cash
B Hank Williams
19.  A Matt Damon ja Jude Law
B MD – piano, JL - saksofoni
20.  A Se on Van Halenin biisi vuoden 1980 albumilla "Women and Children First"
B Se on laini Linklaterin elokuvasta Dazed And Confused (1993)
21.  A Gary Oldman, myös Leo Faulkner hyväksytään, koska hän näytteli nuorta Beethovenia.
B Kurt Russell
22.  A Pirate Radio
B Terrence Malickin To The Wonder.
23.  Marianne Faithfull
kuvat:
1) Marillon Cotillard/Edith Piaf; Pariisin varpunen/ La vie en rose/ La Môme
2) Sam Riley/Ian Curtis, Control
3) Eero Milonoff/Remu Aaltonen, Ganes
4) Diane Ross/Billy Holliday, The Lady Sings The Blues
5) Janne Reinikainen/Rauli Badding Somerjoki, Badding
6) Jamie Foxx/Ray Charles, Ray
Yhdistelytehtävän vastaukset:
1d, 2c, 3b, 4e, 5f, 6a 7g